Pitäisi oppia avaamaan ovi sisäänpäin,
ei työntää ulos –
päästää sisään
haavanlehtien loputon läpätys,
ensin vihreä, sitten kirkuvan keltainen
ja lopuksi viimeisten lappusten vallaton nauru.
Kirjoittaja
Anna-Liisa Rekola, psykoterapeutti ja isöäiti, julkaisi esikoiskokoelmansa 78 vuoden iässä (Tihenevässä hämärässä, Tai-teos 2010). Sen jälkeen hän on julkaissut kaksi kokoelmaa, toisena teoksen Syksyn valo on ovi (Tai-teos 2013) ja uusimpana syyskuussa 2015 ilmestynyt Ei sumua miekalla-kokoelma (Maailman Sivu 2015).
Lyriikan kirjoittaminen alkoi kuitenkin jo hyvin varhain. Kaikissa teoksissa on mukana runoja nuoruuden ja keski-iän ajoilta. ”Eri ikävaiheissa kirjoitetut runot lomittain, keskustelevina, ovat vaihtelua äänirekisteriin, joka vaihtelee basson jylinästä sopraanon huiluun, uruista luutun herkkyyteen. Puhujan äänessä ironia keskustelee totisten sävyjen kanssa ja luo omanlaistaan montaasia,” sanoo Liisa Enwald.
Kirjoittaja pohtii aikaa, eettisyyttä ja uskontoa, syntymistä ja kuolemaa. Henkilökuviin ja elämänkohtaloihin avautuu pitkän kokemuksen perspektiivi; vanhuus näyttäytyy vapautena nähdä ja sanoa. Rohkeutena katsoa lähelle ja kauas, niin syvälle kuin korkealle. Runot huokuvat lämmintä ihmisyyttä, mutta eivät kaihda kannanotossaan kirpeitäkään sävyjä. Niissä on ajatteluttavaa asiaa kaiken ikäisille.
Rekolan teokset ovat herättäneet runsaasti myönteistä huomiota ja ne inspiroivat niin lausujia kuin säveltäjiä Kaj Chydeniuksesta ja Toni Edelmanista alkaen. Tämä on osoittanut, miten lyriikalla on tärkeä tehtävä myös kuultuna, se kirvoittaa muistoja ja auttaa herättämään keskustelua erilaisissa yhteyksissä, myös terapeuttisessa mielessä. Nämä runot auttavat kuulijaa tunnistamaan tunteitaan ja ymmärtämään omaa elämäänsä.
Lue lisää: http://sumuamiekalla9.webnode.fi/
sumuamiekalla 